Huvikseen neulomisen filosofiaa


Neulominen on mukava tapa katsella maailman menoa puikkojen takaa. Neulonta kasvattaa verkostoja, sillä toisen neulojan kanssa on helppo aloittaa keskustelu malleista ja langoista. Ei-neulojienkin kanssa neulontakeskustelut kirpoavat yllättävän usein. Julkinen kulkuväline tulee valittua helpommin, autonratissa kun tuo neulominen on lievästi hankalaa. Värit ja pinnat saavat uuden merkityksen, kun ne saavat muodon omien käsien kautta. Elinikäisen oppimisen haaste on vastaanotettu, sillä neulojan taidot eivät koskaan ole valmiit. Bonuksena muut luulevat, että olet ahkera, kun työn alla on aina jotain.

Pieni päivitys viimeksi mainittuun ahkeraksi luulemiseen. Joku voi myös luulla, että olet ihan täysi nuija. Kaikki eivät vielä tunne sitä tosiasiaa, että neulominen auttaa keskittymään. Kirjoitin aiheesta täällä.

Oma neulomishistoriikkini on tällainen:

Neulomiseen liittyen uskallan väittää, että olen itseoppinut. Motivointia, kannustusta ja neuvoja olen toki saanut monelta tärkeältä taholta. Peruskoulussa ei neulominen huvittanut. Ehkä lopputulokset hieman huvittivat opettajaa, mutta se ei erinomaiseen arvosanaan riittänyt. Opiskelupaikkakunnalla tutustuin Annikaan, joka rohkaisi neulomaan. Aloitin Annikan esimerkin voimin pienistä vauvaneuleista. Ne valmistuivatkin mukavan nopsasti. Huomasin, että peruskoulussa oli markkinoitu tämä hauska harrastus väärin. Janosin tietoa neulomisesta. Mummuni oli mielissään, kun pyysin häntä opettamaan kirjoneulekuvion. Malli jäi sellaiseksi perinnöksi, jota minulta ei kukaan voi pois ottaa, tallensin sen niin syvälle päähäni. Innostuin siis valtavasti ja työt suurenivat. Pienet vauvaneuleet muuttuivat valtaviksi villapaidoiksi. Vauhti oli liian kova ja yhtenä kauniina päivänä into lopahti kuin seinään. Hiljaiseloa kesti jokunen vuosi.

Päätin aloittaa uudestaan. Koska en taaskaan olevinaan osannut mitään, aloitin säärystimistä. Niistä jatkoin sitten sukkiin, lapasiin, pipoihin ja kaulahuiveihin. Yritin välillä jotain isompaa, mutta huvitusta ei löytynyt. Pienet työt olivat tulleet jäädäkseen. Naapurin Mirja oli välillä tärkeänä apuna, jos neuleohjeessa oli vaikea kohta. Vähitellen hahmottamiskyky neuleista kasvoi ja pystyin tekemään jo jotain ohi ohjeiden. Villasukka on nyt se juttu! Luovuus pääsee valloilleen, kun perussukka on hallussa ilman jatkuvaa ohjeen lukemista.

Neulon todellakin huvikseni. Tilauksia on turha tehdä, koska siinä vaiheessa huvitus katoaa mystisesti.


Hilu

p.s. Rakas filosofi-ystäväni. Ymmärrän, että tämä ei ole oikeaa filosofiaa:)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti